Duuniahdistusta

Kotoa ei kuulemma koskaan tulla hakemaan töihin, mutta ei kyllä olis krapulapäivä voinut paremmin alkaa kuin tuossa viikko sitten. Mulle soitetaan ja pyydetään syksystä alkaen vuodeksi duuniin. Siis meikäläistä, nyt on jotain vialla. Oman alan hommia, hyvällä palkalla, melkein täysillä tunneilla.

Kaikki muut varmaan kiljuisi riemusta näinä taantuman aikoina, että on töitä tarjolla. Mussa on epäilemättä jotain vialla, kun itseä lähinnä ahdistaa sitoutua samaan hommaan vuodeksi. Mitä jos mä en pärjääkään? Jos en tule toimeen niiden mukuloiden kanssa? Jos saan hermoromahduksen? Entä jos haluan hypätä lentokoneeseen ja matkustaa Indokiinaan kesken kaiken?

Kaiken lisäksi tuo duuni tarkoittaisi sitä, että täytyy raitistua melkoisesti viime aikoihin verrattuna. Mikä ei tietty olis kyllä pelkästään huono juttu. Siis ainakin arkiryyppäys pitäis unohtaa. Mut toisaalta, sit olis rahaa ostaa ruoka luomuna ja käydä reissussa lomilla ja saisin varmaan lyhennettyä asuntolainaa jokusen tonnin. Et hulluhan mä olen jos en tota ota vastaan. Ja saishan tuosta sen varmuuden sille, et olenko ihan väärällä alalla. Vuodessa ne huonot puolet tulee taatusti esiin erilailla kun jossain viikon sijaisuuksissa.

Sit jos ahdistaa liikaa, voi aina miettiä, et ei vuosi hirveen pitkä aika ole. (Ja vetää pään täyteen viikonloppuna ja avautua kavereille maailman pahuudesta. Mut sitähän mä teen jo nyt.)