Extreme-elämää

Seitsemäs päivä paastoa menossa. Kumma kyllä, paasto ei ole pahemmin vähentänyt mun baareissa istumista. Kolmena viime iltana on tullut liikenteessä oltua - ja mikä mukavinta: ei ole krapulaa eikä morkkista! Johtuiskohan siitä, että kädessä on ollut vesilasi? Ja kantapaikassa sain jopa juoda omaa teetäni, kun selitin asian. Teemukia jopa täytettiin pyytämättä (mutta epäilen, ettei se johdu kanta-asiakkuudesta, köh, köh).

Kaikkia tuntuu kovasti kiinnostavan paasto. ("Miks sä paastoot?", "Onko nälkä?", "Heikottaako?" "Ai sä oot vielä pystyssä.") Kuitenkin, mitä tässä oon paastosta keskustellut, väki tuntuu jakautuvan selkeästi kahtia: niihin, jotka ovat paastonneet (ja tästä porukasta löytyy todella yllättäviä tyyppejä) ja niihin jotka toteavat, etteivät voisi ikinä paastota, koska rakastavat ruokaa niin paljon. No, niinhän mäkin rakastan. Ja tiedän, että kaikki maistuu ihan taivaalliselta paaston jälkeen, kun on antanut makunystyröiden levätä ja puhdistua vähän aikaa.

Ihmisten tuntuu olevan vaikea käsittää, että paasto ei ole mitään itsensä kiduttamista. Nälkä lähtee parin ekan päivän jälkeen ja sitten olo on tosi hyvä. Energiaa riittää ja elämä maistuu.

Mikä sitten saa paastoamaan? Pohdin tässä yksi päivä, että kai tämä on sitä äärimmäiskokemusten hakemista. Lisäksi ruoka on ehkä ainoa ihmisen tarpeista, josta voi pidättäytyä jonkin aikaa: Ilman juomaa ei kauaa selviä (ja nyt en viittaa olueen), unideprivaatio lähinnä pilaa koko elämän (kokemusta on) ja jos listaan otetaan selibaatti (vaikka seksi ei varsinainen tarve kai olekaan), niin eiköhän jokainen ole useastikin jokusen viikon ilman seksiä eli siitä tulisi aika pitkä projekti, jotta mistään varsinaisesta pidättäytymisestä voisi puhua. Kai tämä on jonkinlaista rajojen rikkomista.

Rajoja olisi tarkoitus rikkoa vielä kolmisen päivää...